Anarkistinen elämästä nauttiminen on vaikuttava ympäristöteko
Lapsuudesta muistelen kaiholla niitä aikoja, kun vain soitti kaverille vain kysyäkseen "voiksä olla?". On ollutkin ihanaa tavata uusia ystäviä, kenen kanssa voi vain hengailla. Lapsenmielisyyttä on tärkeää harjoittaa myös näin aikuisena. Varsinkin tällaisina haastavina aikoina ja minunkaltaisille maailmanparantajille on äärimmäisen tärkeä sallia itselleen elämästä nauttimisen.
Tämä on ollut minulle hyvin hankalaa. Olen kärsinyt ajoittain jonkinlaisesta vapahtajasyndroomasta, jossa kuvittelen etten saisi nauttia elämästä, kun niin moni joutuu samanaikaisesti kärsimään. Olen huomannut kuitenkin, ettei toisten puolesta voi kärsiä. Muiden kärsimystä omimalla tulen levittäneeksi kärsimystä lähipiiriini. Näin ollen sijaiskärsiminen oikeastaan lisää kärsimystä eikä vähennä sitä.
Viime vuoden lopun meditaatioretriitissä keksin myös insinööriratkaisun tähän ongelmaan. Jos nimittäin suren kärsivien olentojen kohtaloa ja työstän surusta iloa ja levitän iloa muille, niin kärsivien olentojen kärsimyksellä on jokin merkitys. Tässä avuksi tulee henkiset opit, joissa jokaisella negatiivisella mielenmuodostumalla on positiivinen vastapari. Eli surun positiivinen vastapari on ilo. Tämä ei siis tarkoita, että iloitsisin toisten kärsimyksestä vaan työstän siitä henkisen harjoituksen avulla iloa. Tuo oivallus auttoi minua lieventämään maailmantuskaani, joka oli taas kerran vienyt minut uupumuksen partaalle.
Lapsenmielisyys ei ole epäkypsyyttä vaan anarkismia
Valitettavasti lapsenmielisyyttä pidetään usein jotenki epäkypsänä, joten lapsenmielisyyttä ei harjoiteta yleensä muuta kuin omien lasten kanssa. Muutenkin ikään ripustetaan tietynlaisia odotuksia. Haluan omalla toiminnalla rikkoa kaikenlaiset ikänormit, millaista elämää tietyn ikäisen ihmisen pitäisi elää.
Monet ovat tukottaneet elämänsä niin täyteen kaikkea, ettei ole aikaa vaan ystävien kanssa hengailuun. Olen itsekin tehnyt tuota samaa ennen loppuunpalamistani. Tottakai myös elämänvalinnat vaikuttavat vapaa-ajan määrään. Yksineläjänä on enemmän aikaa hengailuun, mutta vastapainona on myös jatkuva kamppailu yksinäisyyden tunteen kanssa. Liialla hengailuajalla on myös vaaransa. Toimettomuus voi olla tappavaa varsinkin miehillä. Toimettomuus johtaa helposti merkityksettömyyteen, joka taas lisää henkistä pahoinvointia, jota lievitetään päihteillä. Siksi on tärkeää, että elämään sisältyy sekä merkityksellistä toimeliaisuutta että merkityksetöntä hengailua. Ainakin itselle edellä mainittujen lisäksi tai oikeastaan kaiken pohjana on henkinen harjoittaminen, jonka avulla pystyn kohtaamaan elämän sellaisena kuin se eteen tulee.
Hengailun salliminen itselle ei nykyäänkään ole henkisesti helppo hyväksyttävä, koska jatkuvasti mietin teenkö tarpeeksi kärsivien olentojen auttamiseksi. Tähän on auttanut myös joidenkin seuraamieni ajattelijoiden kuten Thich Nhat Hanhin ja Satish Kumarin näkemykset, joissa oikeastaan kaikki todellisesta rakkaudesta kumpuavat myötätuntoiset teot ovat aktivismia. Silti koen jatkuvasti riittämättömyyttä, joka johtaa helposti uupumukseen. On myös vaikea valita, mihin panoksensa laittaa. Monet ehkä ajattelevat, että tulisi keskittyä vain tällä hetkellä kärsivien ihmisten auttamiseksi.
Henkisen ja kulttuurillisen muutoksen pioneerinä toiminen on myös vaikuttava ympäristöteko
En kuitenkaan pysty sulkemaan silmiäni myöskään tulevaisuuden skenaarioilta, jotka tällä hetkellä näyttävät hyvin synkiltä. Pahimmassa tapauksessa kaikki vuosikymmenien aikana tehty solidaarisuustyö saattaa pyyhkiytyä hyvin lyhyessä ajassa, koska ympäristökriisi uhkaa koko nykyisen sivilisaation olemassaoloa. Uskon kuitenkin, että sivilisaation tuho tai sen hallittu transformaatio on vielä mahdollista, mutta se vaatisi systeemistä muutosta.
Systeemisessä muutoksessa keskeisinä tekijöinä on myös henkinen ja kulttuurinen muutos, jotka puuttuvat lähes täysin solidaarisuusliikkeiden agendalta. Tähän haluan itse keskittyä entistä enemmän, joka on minulle vaikeaa, koska olen tehnyt niin pitkän uran ilmastotyön parissa. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että anarkistinen elämäntyylini on vaikuttavin ympäristöteko, mitä olen koko urani aikana tehnyt. Sitä kautta uskon pystyväni luomaan tervettä toivoa ja iloa, jota en ympäristövaikuttamisessa pysty hirveästi tarjoamaan. En aio täysin jättää vaikuttamistyötä ja koen sen myös äärimmäisen tärkeäksi. Aion kuitenkin jättää sen tulevaisuudessa vähemmälle ja keskittyä enemmän henkiseen ja kulttuurilliseen vaikuttamiseen.